Mun Manse

PYRINTÖÖ!

Elämäni ensimmäinen koripallopeli ei alkanut täysin mutkitta.

PYRINTÖÖ!

Elämäni ensimmäinen koripallopeli ei alkanut täysin mutkitta.

Kuin vanhasta tottumuksesta matkustin nimittäin suoraan Pyynikin harjulle, missä hetken aikaa maisemaa ihasteltuani muistin, millä asialla tällä kertaa oikeastaan olinkaan. Tein täyskäännöksen palaten Pyynikin Palloiluhallin punaiseen väriloistoon. Harjumaisema vaihtui, mutta ihastus säilyi. Jo hetkeä myöhemmin istuin koripallokentän laidalla, pakahtuen jännityksestä.

Viimeistään taitava Lauri Markkanen ja Susijengin menestyksekäs syksy toi koripallon koko kansan syleilyyn. Lehtien otsikot kertoivat koripallo-buumin viimeinkin rantautuneen myös Suomeen.

En tiedä johtuuko se intohimoisesti urheiluun suhtautuvasta kotikaupungistani vai tunteikkaasta tavastani tulkita näkemääni, mutta minulle koripallon ympärille rakentunut huuma ei ole lainkaan uusi ilmiö. Tamperelaiset koripalloihmiset ovat pukeutuneet punaiseen jo vuosien ajan, rakentaen koripallolle sen ansaitseman paikan tamperelaisten kansallislajien joukossa.

Muun muassa Hande Huhtinen (ei sukua), Turo Calderon, Jussi Haapaniemi, sekä esimerkillisesti tamperelaista mentaliteettia teksteihinsä tuonut Kalle Kinos ovat toimineet lajin aktiivisina puhemiehinä, onnistuen vakuuttamaan minutkin. Viimeistään Pyrinnön-miehen, Rantasen Ipen, tuore kolumni sai minut entistä varmemmaksi siitä, ettei tamperelaisista ilmiöistä voi puhua ilman puhetta Pyrinnöstä ja korisliigan ystävistä.

Pääsin seuraamaan elämäni ensimmäistä koripallomatsia suoraan vastustajan korin takaa. Tai oikeastaan sen alta, mikäli kaveriksi lähteneeltä sisareltani kysytään. Peli tapahtui aivan silmiemme edessä, erottaen pallon ja jännityksestä tärisevän ensikertalaisen vain yhden kämmenen mitalla. Lajin intensiivisyys tempaisi minut hetkessä mukaansa ja jo tuntia myöhemmin huomasin olevani Devonne Gilesin fani.

Elämäni ensimmäisessä korispelissä minä innostuin lajiin ja ihastuin sen katsojiin. Lauantai-iltana katsomossa nähtiin kaiken ikäisiä faneja, pienistä taaperoista eläkeläisiin. Tahdikkaiden kannustushuutojen, taputusten ja lasten soittamien rumpujen seassa ei kuulunut yhtäkään ilkeää kommenttia tai riitaisaa huutelua. Koripalloihmisistä huokui syvä kunnioitus pelaajia ja muita katsojia kohtaan.

Vaikka peli herättikin katsojissa voimakkaita tunteita, tiivistyi koko palloiluhallin mentaliteetti lopulta niihin tekoihin, joita kentällä pelin jälkeenkin nähtiin. Ottelun päätyttyä pelaajat antoivat ylävitosia lapsille, jotka odottivat jo pelipaidoissaan. Kun edellinen ottelu loppui, oli lasten vuoro pelata.

Lopulta urheilun tarkoitus on hyvin yksinkertainen. Elämänmittaisen omistautumisen, onnistumisien ja epäonnistumisien takana on aina laji, jota rakennetaan erityisesti lapsia varten. Lapsuuden harrastukset, sieltä saadut ystävät ja elämänopit jättävät meihin kaikkiin jälkensä. 121-vuotiaan Pyrinnön pitkät perinteet eri urheilulajien parissa ovat tehneet tehtävänsä. Lopulta meissä kaikissa tamperelaisissa taitaa olla pieni palanen Pyrintöä, toisinaan jopa useammassa polvessa.

Ihastuttuani hallin tunnelmaan, taitaviin pelaajiin, kannustusmielessä rumpuja soittaviin lapsiin ja käytävällä tuoksuneeseen grillimakkaraan, päätin tulla katsomaan myös elämäni toisen ja kolmannenkin pelin.

Sillä lopulta elämäni ensimmäinen koripallopeli oli mitä suurin menestys. Sain nimittäin jo heti ensimmäisellä katselukerralla nähdä sen, mistä koripallossa todella on kysymys:

Pelin jälkeen katsomon edessä seisoi Pyrinnön paitaan pukeutunut pikkukaveri, joka kotijoukkueen tappiosta huolimatta tanssi iloisen voitontanssin.

Ja juuri kun me nousimme lähteäksemme, tuo jo kokenut pieni fani kohotti peukkunsa ja hymyili meille uusille tulokkaille.
 

Mun Manse 1.11.

Keskustelu 1.11.