Mun Manse

Mun Manse

Edustan sitä ikäpolveni vähemmistöä, joka ei koskaan tuntenut kovaa paloa päästä pois kotikulmiltansa. Siinä missä muiden takatukat heilahtivat risteyksissä heti koulusta valmistuttuamme, ei minulle tainnut koskaan tulla mieleenkään lähteä pois Tampereelta.

Mun Manse

Edustan sitä ikäpolveni vähemmistöä, joka ei koskaan tuntenut kovaa paloa päästä pois kotikulmiltansa. Siinä missä muiden takatukat heilahtivat risteyksissä heti koulusta valmistuttuamme, ei minulle tainnut koskaan tulla mieleenkään lähteä pois Tampereelta.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän valintani on herättänyt kummastusta. Luovalla alalla työskentelevät kanssakynäilijät ovat kammoksuneet paikoilleen jäämistäni ja varoitelleet liian suppean elämänpiirin kutistavan mielikuvitusta samassa suhteessa, jossa kotikadun ympyrä tiivistyy.

Minä jäin Tampereelle, eikä se huolestuta minua laisinkaan. Päinvastoin. Minä uskon, että ihmisen näkemä maailma on yhtä suuri kuin hänen mielikuvituksensa. Ajatellaanpa vaikka maailmaa suurempia tarinoita kirjoittanutta Gösta Sundqvistia, joka ei hänen tovereidensa mukaan koskaan matkustanut pois Suomesta. Puhumattakaan Mika Waltarista, joka kuvitteli Egyptinsä enemmän tai vähemmän humalassa talon ullakolla, saati Eino Leino, joka ei ikinä käynyt Lapissa tarkastamassa, millainen Lapin kesä oikeastaan edes on.

Sille, joka jaksaa ihmetellä, on koko maailmankaikkeus juuri siinä, minne milloinkin malttaa pysähtyä. Minä olen aina löytänyt Tampereesta vastauksen jokaiseen kaipaukseeni. Toisaalta, kaupunki saattaa jopa olla muutaman askeleen edelläni, tarjotessaan minulle toistuvasti niitä asioita, joita en osaa vielä edes kaivata.

Pispalan harjulta kesän viimeiseen iltaan, jossa sammakko pomppii lävitse Paten viitoittaman Ikurin nurmikon. Jännityksistä hakkaavat sydämet Hakametsän piippuhyllyllä kauden ensimmäisen kiekon tipahtaessa Tampereen identiteetiksi rakentuneen rakkauden merkiksi. Hämeenkadun mukulakivet ja keltaisena vaahtoava koski, Kalevankankaan riveissä muiston päässä olevat taiteilijatoverit Viidasta Leskiseen ja illan pimetessä hyvän yön toivottava Vaakon Nakki. Kaupunkimme kulttuurihistoria on lahja, joka ravitsee meistä kyynisimmänkin. Pispalan runoilijan muistetaan kirjoittaneen: yhä liikkuu henki täällä.

Ja kun Kalevan risteys on keskiviikkoaamuna jälleen kerran rakennustöiden vuoksi jumissa, minua hymyilyttää, vaikka pitäisi närkästyä. Tässä samassa tienristeyksessä muuan Juice Leskinen seisoskeli liikenteenlaskijana, kirjoitellen samanaikaisesti päänsä sisään säkeistöjä hurmaavasta Marilynistä. Niinpä niin – toisinaan elämä on juuri näin yksinkertaista: joskus meidän pitää pysähtyä paikallemme katselemaan, kuinka uudet tiet rakentuvat kuljettaakseen meidät seuraavaan kulman taakse. Ja mitä tulee Tampereeseen - tuon kulman takana saattaa hyvinkin olla lierihattuinen Dave tai aamukävelyänsä tekevä Peltosen Hannu. Kuka tietää.

Ei maailma aina ole teidensä mittainen. Toisinaan - jos hyvin käy - se on juuri niin suuri, kuin uskalluksemme kohdata sen kulmien taakse kätkeytyvä olemassaolon ihmeellisyys.

Tämä on minun kotini ja näillä kaduilla kävelevät tarinoideni tärkeimmät käänteet. Tämä on mun Manse.

 

Mun Manse 6.9.

Keskustelu 6.9.