Mun Manse

Tarina Tampereelta

Pienen tauon jälkeen minulla on jälleen ilo palata kanssanne tamperelaisten aatosten äärelle. Tapahtumarikas tutkimusmatkamme on ehtinyt kuljettaa minua teattereista jäätelökioskeille, Hakamettän hallilta aina Ari Hjelmin villien jalkapallotarinoiden äärelle.

Tarina Tampereelta

Tervetuloa takaisin, ystävä!

Pienen tauon jälkeen minulla on jälleen ilo palata kanssanne tamperelaisten aatosten äärelle. Tapahtumarikas tutkimusmatkamme on ehtinyt kuljettaa minua teattereista jäätelökioskeille, Hakamettän hallilta aina Ari Hjelmin villien jalkapallotarinoiden äärelle. Mun Manse, minun Tampereeni, on antanut minulle paljon. On mainiota jatkaa siitä, mihin viimeksi on jääty.

Kaksi kuukautta kulki ohitseni nopeasti. Ei suuria mullistuksia.

Ojakadun Vohvelikahvila tarjoili edelleen maan parhaat vohvelit. Raati oli yksimielinen, joskin pieni: vain kaksi ihmistä ja kolme vohvelia.

Kauppahallin kalatiskillä oli joulupäivänä sadan ihmisen jono. Minua se ei haitannut: toimin tyytyväisenä sivustatarkkailijana omalta penkiltäni, nautiskellen keittoa Neljässä Vuodenajassa. Eikä se ollut mitä tahansa keittoa: se oli elämäni parasta bataattikeittoa. Tuon makuelämyksen muisteleminen liikuttaa minua edelleen. Onneksi tällainen joulu on monta kertaa vuodessa.

Eilen vilkaisin sillan yli Tammerkoskeen. Siellä se oli, komeana kuten aina. Niinpä niin, ei suuria mullistuksia.

Mutta jotain on tapahtunut. Kirjoitustyöni veivät minut syksyllä Turkuun, ohjaten minut vakavien päätösten äärelle: pitäisikö lähteä vai jäädä? Pitkät työmatkat eivät tuntuneet houkuttelevalta, päivätkin kävisivät liian pitkiksi. Kävellessäni aamuviideltä juna-asemalle ensilumien peittämän mustanjään ylitse, näytti maailma erilaiselta siihen kylmälle asfaltille tömähdettyäni. Kolme tuntia ja kolme linja-autoa myöhemmin olin perillä työmaalla. Mielessä kävi ajatus: ehkä nyt olisi aika päästää irti Tampereesta.

Seuraavana päivänä ensilumi satoi pois. Oli koleaa ja Koskipuistoa ylittäessäni piti kaivaa sontsa repusta. Tampellan sillan alla sen ymmärsin: elämä todellakin taitaa olla vain pelkkää luopumista.

Ja yhtäkkiä se seisoi edessäni, samanaikaisesti ylväänä ja vienona, koko 175-senttimetrin pronssisessa kauneudessansa. Kultakutri.

Alastonta naista esittävä veistos oli tuotu vasta hiljattain Konsulinsaaren kupeeseen. Veistosta katsellessani muistin, kuinka hiljattain poismenneellä ystävällämme, Niämelän Jarilla, oli ollut sormet pelissä tämänkin asian kanssa.

Murheenkryyniksi moititulle patsaalle ei ollut löytyä paikkaa Tampereelta. Sen sijoittamista tuskailtiin yli vuoden ajan kymmenissä valtuuston kokouksissa. Sen aikaa patsas seisoi maltillisena perämoottorin vieressä varastossa, minne se oltiin huonokuntoisesta altaasta pelastettu.

Niemelä ehdotti Kultakutrin uudeksi kodiksi niin Ratinan suvantoa, kuin Konsulinsaartakin. ”Kesäisin tämä ladymme olisi upea näky Alarannassa ja takuuvarmasti ihmettelyn ja ihastuksen aihe.” Niemelä kirjoitti aloitteessaan.
Nyt kunnostukset olivat valmiita ja Kultakutri seisoi ylpeästi paikallansa. Pieni sade ei sitä tuntunut haittaavan.

Ja silloin minä tein päätöksen, joka on sittemmin sanellut kuluneiden kuukausien päivät.

Ei elämä ole pelkkää luopumista - toisinaan se on onneksemme myös valintoja. Minun kotini on täällä, vaikka se sitten vaatisikin kankeita aamujunia ja linja-autoissa juotuja, kylmentyneitä aamukahveja.

Sillä lopulta: jos 175-senttinen, pronssista tehty neitokainenkin löysi oman paikkansa, ei minulla pitäisi olla mitään hätää.

Minä jään tänne, kotiin.

Mun Manseen.