Mun Manse

The Beatles soittaa taas!

Jos elämä on tekemiemme valintojen summa ja identiteettimme aatteiden koti, rakentuivat tulevaisuuteni tärkeimmät palaset aivan sattumalta.

The Beatles soittaa taas!

Jos elämä on tekemiemme valintojen summa ja identiteettimme aatteiden koti, rakentuivat tulevaisuuteni tärkeimmät palaset aivan sattumalta.

Löysin nykyiset suosikkiyhtyeeni parahiksi ennen murrosikää. Elämäni kannalta vakuuttavimman tapahtumasarjan aloitti ensimmäinen kesätyöni naapurin lastenvahtina.

Naapurimme oli vankka musadiggari: hänellä oli vaikuttava levykirjasto ja iso kokoelma suosikkiyhtyeistään kirjoitettua kirjallisuutta. Huoneen nurkassa oli kitara.

Lastenhoidon lomassa innostuin salaa kuuntelemaan naapurinsedän levyjä, etenkin paraatipaikalle aseteltuja Beatlesin albumeita. Soittimesta kaikuneet säkeet pysäyttivät hetken: minä en ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Isku oli vaikuttava: tässä musiikissa oli jotakin sellaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

Päätin ottaa selvää laulujen sanoista ja ruutuvihkooni levyn takalehdestä kopioiden siirsin sanat muistiin. Koska koulutaipaleeni oli vasta alkutekijöissään, eikä internetistä ollut tietoakaan, piti teksti kääntää sanakirjasta sana kerrallaan. Vaikka Strawberry Fields Forever kääntyikin nopeasti – vain seitsemässä tunnissa – oli tekstissä jotakin erikoista. Miksi laulaja puhuu mansikkamaasta ja miksi hän sanoo jonkun olevan hänen puussansa? Miksi hän sanoo, ettei mikään ole totta? Silloin ymmärsin ensikertaa tulevaisuuteni kannalta tärkeimmän jujun: entä jos nämä sanat merkitsevät jotakin aivan muuta, kuin mitä niissä oikeastaan lukee?

Niin, se oli ensikosketukseni runouteen.

Beatles on vaikuttanut elämääni niin voimakkaasti, etten edes uskalla arvailla mikä minusta olisi ilman tätä yhtyettä tullut. Rakkaudessani Beatlesiin ei ollut kyse pelkästä musiikista. Ei, se oli jotakin paljon suurempaa. Se oli korvani takana kuiskuttava ääni, joka kehotti pukeutumaan yläasteella Led Zeppelin-paitaan ja 60-luvun Beatles collegeen. Se oli säkeitä, jotka saivat jäämään kotiin perjantai-iltana, muiden rynnätessä uimarantaan. Se oli lukuisia kirjoja ja sanoja – se oli silta, joka vankoilla perustuksillaan johti minut kohti Juicea, Baddingia, Kasevaa ja ruutuviholle kirjoitettuja omatekoisia runoja.

Olen teini-iän paatoksellisuudessani katsonut lähes kaikki Beatles-dokumentit. Ensimmäisen eroni jälkeen niiden päivittäisestä kelaamisesta tuli jopa päivärutiini. Ron Howardin uutuusohjaus ’Eight Days a Week’ ei siten välttämättä tuonut nähtäväkseni mitään uutta, vaikka onnistuikin tekemään minut iloiseksi. Elokuva on menevä, värikäs ja visuaalisesti onnistunut. Ja mikäli Howardin tarkoituksena on ollut luoda yhtyeen ihannoinnin rinnalle myös tarinan todellisiin henkilöhahmoihin kohdistuvaa empatiaa, on siinä onnistuttu. Menestyksen hinta on kallis ja ihannoinnin kovat äänet peittävät hiljaisen liikutuksen.

Elokuva on piristysruiske musiikinystäville ja monenlaisia ajatuksia herättävä dokumentti rokin ystäville. Ja lopulta, mikä tärkeintä: elokuva kertoo historian hienoimmasta yhtyeestä, The Beatlesista. Sen käänteissä soivat Beatlesin laulut ja sen ruudulle heijastetuissa kasvoissa näkyy nuorien Liverpoolilaisten hymyt. Ja juuri siinä on riittävä syy katsoa tämä elokuva.

Ron Howard: The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years (Ensi-ilta 4.11.2016)