Mun Manse

Rock, rauha ja Miljoonasade

Olen kirjoittanut Miljoonasateesta kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla tekstiäni ohjasi voimakas tunnelataus, joka oli seurausta silloisesta elämäntilanteestani ja poikkeuksellisen tunteikkaasta konserttikokemuksesta – itkin keikan alusta loppuun.

Rock, rauha ja Miljoonasade

Olen kirjoittanut Miljoonasateesta kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla tekstiäni ohjasi voimakas tunnelataus, joka oli seurausta silloisesta elämäntilanteestani ja poikkeuksellisen tunteikkaasta konserttikokemuksesta – itkin keikan alusta loppuun. Toisella kerrallakaan ei säästytty äärimmäisiltä tunnetiloilta: olin näet juuri rakastunut - rakastunut elämään ja sen uusiin tuuliin. Lavalle noussut yhtye oli kuin soittavinaan marssia uudelle elämälleni, kaikille niille jännittäville asioille, jotka olivat vielä tuloillaan. Rakastin Miljoonasadetta jo entuudestaan, mutta tuolloin ylistävät sanat soljuivat kuin riimitelty runo. Tiedättehän te meidät – me hölmöt rakastuneet.

Olen pitänyt tarkasti huolta siitä, etten missaa yhtäkään Miljoonasateen keikkaa lähiseudullani. Kyse ei ole fanaattisuudesta, vaan ennemminkin siitä, ettei minulla 70-luvun diggarina ole juurikaan mahdollisuutta päästä kuulemaan musiikkia josta oikeasti pidän. Minulle Miljoonasateen keikat ovat sieluruokaa, ravitsevaa ja juuri niin täyttävää, että uuden luomiseen jää tarvittava nälkä. Heikki Salo on minulle tarinankertoja ja lyyrikko, jonka tekstit saavat minut kirjoittamaan entistä enemmän. Salon kirjoittamat lauseet luovat uskoa siihen, että on mahdollista kirjoittaa täydellinen lause. Sellainen, joka tuntuu ytimissäkin.

Miljoonasateen perjantainen keikka ei eronnut juurikaan aikaisemmista keikoista. Tämä on kehu, sillä jokainen aikaisemmista keikoista on ollut mainittavan hyvä. Miljoonasateessa on paljon ihmeellistä ja ainutkertaista, se on hieno liveyhtye ja kappaleidensa vuoksi horjumattoman hyvä tarinankertoja. Se on yhtye, joka tulee kokea.

Jokin on yhä ennallaan. Minä en voi vieläkään kirjoittaa Miljoonasateesta ilman kokemusta jostakin arkea suuremmasta. Konsertin loppupuoli piti sieluni ravistelemisesta huolen. Kun yhtye aloitti Marraskuunsa nousi Tampere-Talon katsojat yksi kerrallaan ylös penkistä. Vaikka konserteissa innostuminen, seisomaan nouseminen ja käsien yhteen lyöminen onkin varsin tavanomaista, oli tässä hetkessä jotakin erilaista. Ehkä kyse on tuntemuksista, joita elämä on heittänyt viimeviikkojen aikana mieleeni. Kun maailma on jännittynyt, tarvitaan entistä enemmän niitä hetkiä, joissa heittäydytään yhteisen ilon vietäväksi. Maailma jäi ulkopuolelle meidän siinä taputtaessamme. Se, mitä tulevat viikot tuovat tullessaan olivat jossakin kaukana. Me, iloiset ja onnekkaat, me olimme tässä.

Joistakin lauluista tulee suuria, maailman kokoisia. Marraskuu on jo itsessään hieno kappale. Se on suomalaisen rehti, oikean ihmisen kokoinen. Mutta se, että me kaikki juuri tuossa hetkessä muistimme kappaleen sanat, on tekevä tarinaamme kohtalokkaan käänteen. Siinä laulaessamme katsoin ympärille ja muistin sen, mitä olen kipeästi halunnut muistaa:

Maailmassa on paljon hyvää.

 

Kiitos jälleen, Miljoonasade.