Mun Manse

Tyttö nimeltä Varpu

Eräs voimakkaimmin minuun vaikuttaneista musiikkivideoista julkaistiin kymmenisen vuotta sitten. Brittiläisen Placebon videossa näyttäytyi flegmaattinen, tavallaan surullinen ja tavallaan pelottavakin mieshahmo, jonka käsipielestä taluttava pikkupoika pelasti vuoroin kadulta makaamasta, vuoroin ravintolan tiskiltä.

Tyttö nimeltä Varpu

Eräs voimakkaimmin minuun vaikuttaneista musiikkivideoista julkaistiin kymmenisen vuotta sitten. Brittiläisen Placebon videossa näyttäytyi flegmaattinen, tavallaan surullinen ja tavallaan pelottavakin mieshahmo, jonka käsipielestä taluttava pikkupoika pelasti vuoroin kadulta makaamasta, vuoroin ravintolan tiskiltä. Pikkupojan ja aikuisen miehen pituusero toimi voimakkaana kontrastina erottamaan lapsen ja aikuisen roolit - tuon perinteisen asetelman, joka videossa käännettiin päälaelleen: lapsi piti huolta aikuisesta. Jostakin syystä se kaikki iski minuun voimakkaasti aikuisuuteni taitekohdassa. Video itketti ja ahdisti, se sai minut huolestuneeksi siitä, mitä elämän kulisseissa oikeastaan tapahtuu. Hyvä niin.

Tyttö nimeltä Varpu toi vanhat muistot takaisin. Elokuvan trailerissa autoa ajava pikkutyttö palautti mieleeni jotakin siitä huolesta, joka minut oli jo teini-ikäisenä vallannut. Halusin nähdä elokuvan, vaikken sen tarinaa vielä entuudestaan tuntenutkaan.

Selma Vilhusen elokuva on hyvä. Maailman mittakaavassa pieni, ihmiselämän koossa jättimäisen suuri kertomus on kerrottu vilpittömällä otteella. Tuntuu, kuin ohjaaja haluaisi sanoa: pienen ihmisen tarina on tärkeä. Aivan yhtä tärkeä, kuin kenen tahansa muunkin tarina. Mahdollisesti kauneimman loppusilauksen hän maalaakin tarkalla valinnalla: toisen pääosan esittäjän, Paula Vesalan, versiolla Pekka Strengin ’Auringon lapsi’-kappaleesta. Pieni yksityiskohta, joka onnistuu kuitenkin paketoimaan koko elokuvan kauniiseen rusettiinsa. Olen sanojen ihailija ja ehkä juuri siksi tuo seikka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Vilhunen on herkkä ja maanläheinen tekijä.

Nuori Linnea Skog on saanut ansaitun huomion roolistansa Varpuna. Linnean suoritus on niin kepeä, ettei elokuvaa muista edes elokuvaksi. Lahjakkuus on lisäarvo, joka katsojalle tarjoillaan lävitse elokuvan. Tärkeän osan tarinaa kannattelee myös Paula Vesalan hahmo – henkilö, jonka me tunnemme jo entuudestaan. Se on joku ystäväpiiristämme, tutuntuttu tai vanha koulukaveri. Se on herkkä ja epävakaa ihminen, joka toisinaan äkkipikaisesti menettää järkensä, mutta tarkoittaa silti hyvää. Se on ihminen, josta jokaisen meidän on helppo löytää hieman itseämme.

Tyttö nimeltä Varpu esittelee kertojiensa kasvoilla paitsi surun ja ilon, myös nolostumisen, pettymisen, pelon ja turhautumisen. Kaiken sen, miltä ihmisyys toisinaan tuntuu. Se ei ole mustavalkoista jokotai-elämää, vaan elämää, joka tuntuu milloin miltäkin. Se on hyvä elokuva, sillä se ei kerskaile monilla tunteillansa – päinvastoin, elokuva puhuu vilpitöntä kieltänsä alusta loppuun. Se ei pyri suureen dramatiikkaan ja liioiteltuihin tunteisiin.
Jos tarina on tarpeeksi hyvä, sitä ei tarvitakaan.

Hyvä elokuva saa meidät ajattelemisen lisäksi tekemään konkreettisia tekoja. Heti samana iltana halusin mennä tapaamaan äitiäni. Kotona ruoka odotti lämpimänä. Ehkä minun on syytä kiittää elokuvaa siitä, että juuri tänään siitä osasi tuntea vielä lämpöisempää kiitollisuutta.