Mun Manse

Eläköön Ilvesperhe!

Eräs elämäni merkittävimmistä kohtaamisesta tapahtui vuosia sitten Hakametsän Jäähallissa. Fanipaitaan pukeutunut Valkeakosken tyttö vetäisi hihasta siskoani, joka oli pukeutunut aivan samankaltaiseen paitaan. Muistoksi tuosta hetkestä jäi kaverikuva, johon toisinaan palaamme naureskellen – nyt, kun hänestä on tullut korvaamaton ystäväni.

Eläköön Ilvesperhe!

Eräs elämäni merkittävimmistä kohtaamisesta tapahtui vuosia sitten Hakametsän Jäähallissa. Fanipaitaan pukeutunut Valkeakosken tyttö vetäisi hihasta siskoani, joka oli pukeutunut aivan samankaltaiseen paitaan. Muistoksi tuosta hetkestä jäi  kaverikuva, johon toisinaan palaamme naureskellen – nyt, kun hänestä on tullut korvaamaton ystäväni.

Luin taannoin Jere Ristamäestä, fanaattisesta Ilveksen kannattajasta, joka osoitti ihailtavaa rohkeutta kirjoittamalla julkisesti yksinäisyydestään. Facebookin Ilves-yhteisössä jakamassansa viestissä hän kertoi avoimesti sairaudestaan ja siitä, kuinka sairaus vaikuttaa uusien ystävien saamiseen. Jere on mitä mainioin lätkäjätkä, joka haaveilee matsien näkemisestä hallissa, muttei rahatilanteensa vuoksi pääse niitä paikanpäälle katsomaan. Viestinsä hän lopettaa siitäkin huolimatta tavalla, joka kertoo kirjoittajansa positiivisesta luonteesta: hän toivottaa urheiluhengessä kaikille hyvää lätkäkautta.

Jeren tarina on tähänastisen uutisvuoden parhain. Toisin kuin monilla muilla uutisilla, on tällä tarinalla nimittäin onnellinen loppu. Hänen viestinsä poiki nopeasti useita vastauksia, tavoittaen aina Ilves-Hockey Oy:nkin, joka viimeisteli tarinan onnelliset käänteet lupaamalla Jerelle kausikortin. Ja mikä parasta: kavereitakin peleihin löytyi. Koko tarinaa yhdistää monien eri tahojen toteamus: Ilvesperhe on yhtä.

Jeren ja Ilvesläisten kertomus on mahdollisesti hienoin muistutus siitä, miksi me suomalaiset todella tarvitsemme jääkiekkoa. Tuppisuinen ja ajoittain hieman jörö kansamme herää eloon silloin, kun hallissa tapahtuu. Ja millä tavalla! Rauhallisen viileät toverit näyttävät tunteensa - jopa julkisesti. Vieruspenkillä istuvalle on helppo jutella, kun tiedetään olevan samalla asialla.

Minä itse kadotin lätkäintoni hetkellisesti vuosi sitten. Ehkä kiire ja arjen hektisyys tulivat urheiluhuuman tielle – mene ja tiedä. Tänään sama tuttu tunne kuitenkin hiipi mieleeni. Voi olla, että mieltäni lämmittäneellä tarinalla oli osansa hetkessä, joka sai minut tuntemaan syvää iloa nähdessäni Hakametsästä tiistaina palanneita lätkäkatsojia. Iloisia ihmisiä, joita kaikkia yhdisti yhteinen voitto. Kaikki hymyilivät.

Ja yhtäkkiä minä muistin, miksi joskus ihastuin tähän lajiin. Uusien ystävien, tuntemattomien toverien ylävitosten ja spontaanien riemunkiljahdusten keskellä se on helppo ymmärtää: arvokkain lahja, jonka ihminen voi saada on toisen ihmisen läsnäolo.

Kiitos Jere! Tänään minäkin menen halliin.