Mun Manse

Ovatko kirjastot muuttuneet markkinoiksi?

Tovi sitten yleisönosastolla päiviteltiin: kirjastoista on kadonnut hiljaisuus – nyt siellä soitetaan musiikkia ja järjestetään kaikenmaailman markkinoita. Välittömästi muistin, kuinka vielä hetki sitten löin itse tahtia Heikki Salon musisoidessa Sampolassa. Jälkimmäisenä mainitut kaikenmaailman markkinat tarkistin eilen.

Ovatko kirjastot muuttuneet markkinoiksi?

Tovi sitten yleisönosastolla päiviteltiin: kirjastoista on kadonnut hiljaisuus – nyt siellä soitetaan musiikkia ja järjestetään kaikenmaailman markkinoita. Välittömästi muistin, kuinka vielä hetki sitten löin itse tahtia Heikki Salon musisoidessa Sampolassa. Jälkimmäisenä mainitut kaikenmaailman markkinat tarkistin eilen.

Totta se oli. Pääkirjasto Metson aula kuhisi ihmisiä. Kirjastossa järjestettiin poistokirjojen myynti, jonka saatossa hyllyihin kasatuista kirjoista lähti yksi jos toinenkin uuteen kotiinsa. Näennäinen melu ei minua huolettanut – lähinnä pohdin sitä, voiko kotikirjastoani jatkaa kattoon asti.

Kirjastot ovat puhuttaneet viimeviikkojen aikana. Linnainmaan Prisman yhteydessä toimiva Koilliskeskus on avannut samaan tilaan kirjaston, neuvolan ja nuorisotilan. Päämäärä on hyvä: Koilliskeskus tarjoaa alueen asukkaille eläväisen oleskelu- ja kohtaamispaikan.

Mikään idea ei miellytä kaikkia. Ajatus kirjastosta liikekeskuksen yhteydessä rikkoo toki totutun ajatuksen hiljaisesta paikasta, jossa voi käydä lukemassa ja opiskelemassa. Ymmärrän yskän, vaikken ajatukseen niin yhdykään. Minusta on vain hyvä – ehkä jopa tarpeellista – että kirjastot uusiutuvat ja tulevat elävämmiksi. Muistan ensiasuntoni vanhaa naapurinrouvaa, joka ensin torui melusta, mutta jatkoi samaan tuumaukseen: toisaalta on hyvä, että kuuluu vähän elämisen ääniä. Toveruudestamme tuli hyvä.

Minulle kirjastojen rakastaminen on itseisarvo. Ison perheen lapsena totuin siihen, että lapsuuden retket tehtiin viikoittain juuri kirjastoihin. Rakastava suhde on kestänyt läpi teini-iän, aina aikuisuuteen asti. Joudun siten myöntämään, etten aivan helposti oivalla niitä ihmisiä, jotka eivät kirjastoista välitä. Se tuntuu hassulta ajatukselta.

Yleisin huomio on selkeä: kirjastoissa on tylsää ja hiljaista. Siellä ollaan vähän tiukkapipoisia. On siellä sentään netti.

Uudella aikakaudella ongelma taitaa olla todellinen. Onko todellakin niin, ettei kirjastoista välitetä? Ovatko musiikkiesiintyjät, keskustelupaneelit ja myyntitapahtumat Tampereen kirjastojen tapa tuoda kirjastoja lähemmäksi ihmisiä ja heidän arkeansa? Pitääkö kirjastojen tehdä itsestänsä myyviä, houkuttelevia paikkoja?

Niin tai näin – minä pidän uudistuneista kirjastoista, vaikka mainittavan usein penään jääräpäisesti vanhojen tapojen ja perinteiden perään. Jos kirjaston täytyy kehittyä pysyäkseen olemassa, näen minä kaikki keinot asian arvoisiksi. Lopulta kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: mitä useampi ihminen saadaan kirjastoon, sitä suurempi todennäköisyys on myös saada joku lukemaan kirjoja.

Kutsukaa vaan Pispalalaiseksi haaveilijaksi, väitän silti horjumattomasti seuraavaa:
Se joka lukee kirjoja, tulee onnelliseksi.

Ja Pispalanharjun kellertävien syyslehtien väriloistossa saan keskiviikkofilosofina aavistella: ehkä onneen toisinaan tarvitaan hieman hiljaisuuden rikkomista ja kaikenmaailman markkinoita.