Mun Manse

Oodi vinyylille

Ehkä ratkaisevimmin elämänlaatuani parantanut päätös tapahtui osittain vahingossa. Ostin oman vinyylisoittimen, sillä vanhempieni järkäleen kokoisen levarin salakuljettaminen ei onnistunut.

Oodi vinyylille

Ehkä ratkaisevimmin elämänlaatuani parantanut päätös tapahtui osittain vahingossa. Ostin oman vinyylisoittimen, sillä vanhempieni järkäleen kokoisen levarin salakuljettaminen ei onnistunut.

Kaikki tapahtui kuin varkain. Ihastuin vinyylisoittimeni rahisevaan rosoisuuteen ja oikeutettuun epätäydellisyyteen. Asioita, joita arvostan nyttemmin myös ihmisissä. Uusi soittimeni muuttui vuosien saatossa viisaaksi mestariksi, joka opetti minulle asioita, joita en olisi voinut muualta oppia.

Levysoittimeni opetti minulle mattia. Soittimen vieressä kasvanut vinyylikasa tiesi kyllä arvonsa ja jaksoi muistuttaa siitä, ettei oikeaa taidetta kannata koskaan nautiskella kiireessä. Vielä mitä – hienoimmat sanat, taitavimmat kitarat ja sielua kyyneliin asti järisyttävät loppusoinnut olivat turhan täydellisiä ansaitakseen vain nopean puhelimen painalluksen tai suoratoistosovelluksen. Tuo kaikki oli hyvin tarkkaa puuhaa: täydellinen kappale tuli etsiä levykasasta, irrottaa varovaisesti sen lempeästi rahisevasta paperikuorestaan, asetella paikallensa ja tarkkaavaisesti hakea neulalla oikea paikka ja sitten vain odottaa tuttua kappaleen alkusorinaa hengitystään pidätellen. Aika, jonka kappaleen hakemiselle suotiin, teki musiikkikokemuksesta entistä voimakkaamman.

Kuten missä tahansa rakkaustarinassa, alkoi osansa ymmärtänyt levysoittimeni tehdä toisinaan päätöksiä puolestani. Uuden kodin sisustus rakentui soittimeni ympärille. Suurieleinen soittimeni ei mahtunut samaan asuntoon television kanssa – vaatihan itsepäinen soittimeni ansaitusti kaiken huomion. Se oli hyvä ratkaisu, en edelleenkään omista televisiota. Hiljalleen luovuin myös muista musiikkivehkeistä – ja jos toisinaan satuinkin kuuntelemaan musiikkia muissa muodoissa, sain tuntea pienen vihlauksen rintakehässäni. Eihän tämä kuulosta yhtään samalta kuin vinyylillä.

Toisaalta, vaativa soittimeni antoi enemmän kuin otti. Se hätisti minut liikkeelle. Suosikkilevyjen etsiminen vanhoista levykaupoista oli toisinaan niin kutkuttavan jännittävää, että pelkästään levyn löytymisen tuottama täyttymys pystyi peittoamaan tuon taianomaisen tunteen. Levykauppojen koluaminen oli aarrejahtia, jossa sai huomaamattaan uusia ystäviä. Kyse ei koskaan ollut kilpailusta, päinvastoin – levydikkarit nauttivat toistensa auttamisesta. He ovat reiluja kavereita - vähän kuin sellaiset, joilla on yhteinen salaisuus. Suosikkikauppani myyjä laittaa nyttemmin kaikki Miljoonasateet valmiiksi sivuun.

Levysoitintani on kiittäminen myös uudesta ystävästä, jonka juttusille en olisi koskaan tainnut uskaltaa, ellen olisi kuullut hänen puhuvan vinyyleistä. Keskustelumme jukeboksista aloitti toveruuden, jonka saatossa ovat niin levyt kuin ruutupaperille kirjatut biisilistatkin vaihtaneet omistajaansa. Se on hieno kumppanuus.

Illalla istuskelin levysoittimeni vieressä ja katselin sen neulan liikettä. Vanha toverini toimii edelleen moitteettomasti. Yhteinen taipaleemme on tuonut elämääni pelkkää iloa.

Ja kun asetelen levyn paikalleen, tapahtuu jälleen tuo sama tapahtumasarja, josta en koskaan taida oppia eroon:

suljen silmäni ja minua hymyilyttää. Kuuntele nyt mikä saundi!