Mun Manse

Muut tulee ja menee, mut Dumari jää

Rakkaus on monimutkaista. Ensimmäisille iltavapailleen päässyt alokas kiirehti vuosia sitten kasarmilta kotiin nähdäkseen tuoreen morsiamensa. Kotona odotti kuitenkin vain pöydälle jätetty kohtalokas kirje, jossa ilmoitettiin: lähdin Kirstinharjulle katsomaan Tuomari Nurmiota.

Muut tulee ja menee, mut Dumari jää

Rakkaus on monimutkaista. Ensimmäisille iltavapailleen päässyt alokas kiirehti vuosia sitten kasarmilta kotiin nähdäkseen tuoreen morsiamensa. Kotona odotti kuitenkin vain pöydälle jätetty kohtalokas kirje, jossa ilmoitettiin: lähdin Kirstinharjulle katsomaan Tuomari Nurmiota.

Onneksi alokasta ja morsianta yhdisti paitsi hyvä huumorintaju, myös yhteinen musiikkimaku. Olivathan he tavanneet Hurriganesin keikalla. Rakkaus kesti iltavapailla koetun karvaan pettymyksen ja Tuomari Nurmiota soitettiin jatkossakin. Vuosi sitten entinen morsian - nykyinen äitini - pääsi Dumarin kanssa selfieen.

Mystinen, laatikkokitaraansa soittava lyyrikko on tehnyt minuun poikkeuksellisen vaikutuksen. Olen nähnyt Dumarin keikkoja enemmän kuin kenenkään muun artistin. Keskiviikkona Komediateatterin lavalla nähty keikka oli hyvä muistutus siitä, miksi näin on: Nurmio on taiteilija, joka saa klassikonkin kuulostamaan aina uudenlaiselta. Ihmeelliseltä.

Muutamia vuosia sitten ilmassa leijui erikoinen ajatus: räpin puhuttiin olevan uutta iskelmää. Uskottava se oli, varsinkin jos avasi radion. Uudenlaiset aallot rantautuivat Suomeen, eikä vanhoille konkareille tuntunut olevan sijaa. Olisi pitänyt muuttua mukana. Cheekin konsertin kustannuksien kerrottiin nousevan ylitse 300 000 euron.

Runous on kuitenkin runoutta. Komediateatterin lavalle nousi yksi mies, kädessään yksi laatikonmuotoinen kitara. Ei ilotulitteita, ei valoshow’ta – vain sanat ja tahtia lyövä jalka.

Silti se oli ihmeellistä. Paikallaan istuva Dumari lateli kappale toisensa jälkeen muistutuksia siitä, miksi hän on Tuomari Nurmio. Ja jos räppi on uutta iskelmää, oli vuosikymmenien ajan genrensä kehässä mestariksi nousseella Tuomarilla vastine tähänkin ajatukseen:  sä haluut lärvii, sönkötät 'tota tota',  sä et oo hiffannu vielä et tää on totaalinen sota - aina siinä roiskuu kun räppäri rappaa, mut kun Dumari tulee, Dumari tappaa.

Ja kun matka oli tehty yön ainoasta valopilkusta pukuhuoneen korttipakkaan, pikku julmurista kuuman maan helmeen, tapahtui se mitä saattoi odottaa. Tuo yksi ja ainoaksi jäävä asia, jonka Nurmion keikasta voi arvata etukäteen: yleisö nousi kunnianosoitukseksi seisomaan ja taputti - aivan viimeistä penkkiriviään myöten.