Mun Manse

Veet Tammerkoskessa kiitävät ain

Sveitsiläinen ystäväni esitteli ylpeänä valokuvia kotimaansa vuoristoista ja kertoi niiden olevan maailman kauneimpia. Myönnettäköön, komeita olivat. Esittelin hänelle kuitenkin oman suosikkini ja jäin seuraamaan hämmentynyttä reaktiota.

Veet Tammerkoskessa kiitävät ain

Sveitsiläinen ystäväni esitteli ylpeänä valokuvia kotimaansa vuoristoista ja kertoi niiden olevan maailman kauneimpia. Myönnettäköön, komeita olivat. Esittelin hänelle kuitenkin oman suosikkini ja jäin seuraamaan hämmentynyttä reaktiota.

Pysyn kannassani. Maailman kauneimman paikan näkee, kun kurkistaa Tammerkosken yläjuoksulta alas, harmaan keltaisena vaahtoavaan veteen.

Rautaputken takana, likaisena ja metallinhohtoisena vellova vesi on rumuudessaan kaunista. Kuulun niihin ihmisiin, joille kauneus on ennemminkin kielikuva jostain muusta kuin siitä, mitä konkreettisesti näemme. Seesteisyyden sijasta se on raivoa, voimaa ja pysyvyyttä, jollaista vain pauhaava koski pystyy ikuisuudessaan todistamaan.

Naiivia tai ei, olen opetellut katsomaan pintaa syvemmälle. Kauneinta kauneutta lienee pyyteetön hyvä, tuntemattomalle tarjottu kahvikupillinen, periaatteidensa takana seisova ajattelija, vanha ja puhkirakastettu kirja tai uusi ystävä, joka lukee runoja.

Ystäväni jupisee: sinusta ei ole maailmanmatkaajaksi, mikäli suosikkipaikkasi löytyy kotikorttelistasi. Vähänpä hän tietää. Kuinka onnekkaaksi tunnenkaan itseni noina yllättävän hidastempoisina sunnuntai-iltoina, jolloin saan kävellä kosken yläjuoksulle ja rattaiden rauhallisessa jylinässä katsella näkyä, joka tekee minut onnelliseksi.

Kauneus on vapautta – kuvia, jotka talletetaan mielemme salaisiin sopukoihin. Onnekkaimpia ovat ne, joiden tärkein pääoma on hartioiden välissä. Kuten runoja lukevia ystäviä, ei villinä ja voimakkaana virtaavaa koskeakaan voi koskaan täysin kesyttää.

Hyvä niin.