Mun Manse

Manserock on poikaa

En voisi kirjoittaa Tampereesta, ellen kirjoittaisi Popedasta ja buutsin kärjellä vahvariin nojaavasta Pate Mustajärvestä. En myöskään voisi kertoa teille manserockin ylivertaisesta, nöyrästä nerokkuudesta, ellen kertoisi siitä, kuinka Eput heittivät taannoin yllätyskeikan liikkuvasta rekasta keskellä vilkasta pääkatua.

Manserock on poikaa

En voisi kirjoittaa Tampereesta, ellen kirjoittaisi Popedasta ja buutsin kärjellä vahvariin nojaavasta Pate Mustajärvestä. En myöskään voisi kertoa teille manserockin ylivertaisesta, nöyrästä nerokkuudesta, ellen kertoisi siitä, kuinka Eput heittivät taannoin yllätyskeikan liikkuvasta rekasta keskellä vilkasta pääkatua.

Manserock on kuten tamperelainen kaveri – välitön, rehellinen ja rehti. Se ei kerskaile saavutuksillansa, vaikka tulisikin luoneeksi pohjan suomalaiselle musiikkikulttuurille. Se tarttuu kitaraansa samalla antaumuksella niin lähikapakan nurkassa kuin täpötäydessä ulkoilmakonsertissa. Se tekee aina sen, minkä osaa parhaiten.

Näppäilen jukeboksistani numeron 137. Neula siirtyy naksahtaen ja nostaa seiskatuumaisen paikallensa. Muutaman sekunnin ajan kuuluu surinaa, kunnes kitarat tuntuvat takaseinässä asti. Hiuksen hienossa hetkessä asuu taiteen ainutlaatuisuus - rohisevan mahtipontisesti kaiuttimista kuuluu rock’n’roll. Kun sen sanoo ikurilaisella voimalla, siitä tulee totta: olen elävä ja kuollut, uskon ainoastaan rakkauteen.

Neula siirtyy seuraavaan levyyn. Kaseva, Coitus Int, Välikausitakki, Eput ja Juice. Jokainen vuorollaan, sulassa sovussa. Toisinaan maailma mahtuu kosken ja sen ylittävän mukulakivisillan ylle. Ja toisinaan sen säkeet soivat kuin soivat ne sanat, joita rakastamme maailmassa eniten.

Levyautomaatista käsin, tosin.