Mun Manse

Sattuipa kerran Sampolassa

Väittäisin, että hyvän elämän rakentamiseen tarvitaan ravinnon ja hengitysilman lisäksi vain kolmea oleellista seikkaa: inhimillisyyttä, yleissivistystä ja kirjoja.

Sattuipa kerran Sampolassa

 Väittäisin, että hyvän elämän rakentamiseen tarvitaan ravinnon ja hengitysilman lisäksi vain kolmea oleellista seikkaa: inhimillisyyttä, yleissivistystä ja kirjoja.

Ihmisen kekseliäs luonne on tehnyt yhden hienoimmista tempuistaan keksiessään tavan yhdistää nämä kolme tekijää: me voimme mennä kirjastoon.

Tampere on kirjastojen kaupunki. Eritoten Sampola on ruokkinut kaikkia aistejani kuluneiden viikkojen aikana. Olen saanut selata runokokoelmia, kuunnella filosofian iltaa luentosalissa ja todistanut, kuinka levyhyllyjen välissä lausutaan Lauri Viitaa. Kuka vielä väittää, että kirjastoissa on tylsää?

Huovis-seura järjesti edellisellä viikolla Lauri Viita-illan, jonka perustelluksi puhujavieraaksi saapui Heikki Salo. Salo ohjaa Työväen Teatteriin syksyllä ensi-iltaan tulevan Lauri Viidasta kertovan näytelmän. Kahden taiteilijan kohtaaminen onkin oivallinen osoitus Tamperelaisesta arvostuksesta sanataidetta kohtaan.

Viimeinenkin penkki sai istujansa, kun Salon Hessu kertoi meille Sampolan illassa laululyriikasta, Viidasta ja siitä, miten hän itse nämä kokee. Kirjastoissakaan ei aina tarvitse kuiskutella ja puhua hiljaa– vielä mitä, salissa soi kitara ja yleisö innostui raikuviin taputuksiin, kun yhtäkkiä penkistään nousi Ahti Jokinen ja lausui meille muutaman runon.

Siellä me istuimme – ympärillämme hyllyittäin historiaa ja tulevaa – sanoja, riimejä, pilkkuja, lauseita, tarinoiden ylämäet, alamäet, käänteet ja kulmat. Ja minä tulin ajatelleeksi: ehkä kaikki se mitä me olemme, on näiden kansien välissä.

Se taika on tarinoissa.